Sen verran olen tässä sairastellessa jotenkin pysähtynyt ajattelemaan. Miettinyt noin kymmenen vuoden takaisia juttuja. Silloin avioliittoni oli aika lailla loppumispisteessään. Olen lueskellut sen aikaista päiväkirjaani. Paljon on asioita joita en ole muistanut. Esimerkiksi en ole tajunnut - tai halunnut muistaa - että kyllä tytöt tavallaan kärsivät tilanteesta ja tiesivät. Toinen kiirehtii toista pukemaan ettei isi suutu ja lähde ostamaan viinaa. Loppuvaiheessa exä lähti usein yöksi kavereilleen tai mihin lie lähtenyt. Toinen sanoo että isi ei enää halua asua meiän kanssa vaan menee kavereille et hän muuttaa nimensä (en nyt sano tässä sitä nimeä, mutta kyse oli minun tyttönimestäni) ja toinen taasen huolehtii et jos isi menee kaverille niin silloin se on huonossa kunnossa...

Nyt kun kelailen asioita taaksepäin, meiän elämä on mennyt eteenpäin. Sain opiskelut hoidettua siinä sivussa, muutettiin ja nyt ollaan tässä... toistaiseksi- työsuhde ja asuntoa makselen. Exä valitettavasti kärvistelee samojen asioiden kanssa edelleen. Välillä näyttää paremmalta, mutta... Tällä hetkellä on parempi kausi menossa. Toivon parasta mutta mikään ei enää yllätä.

Yritän elää tätä päivää... Kun ei ne asiat murehtimalla muutu... Jos suree etukäteen, saattaa surra turhaan ja jos surettavaa on niin  murehditaan kun asia tulee eteen. Ei tämä tarkoita ettei elämässä olisi suunnitelmia, mutta niitä pystyy aina matkan varrella muuttamaan. Joskus menee paremmin eikä yleensä mene suunnitelmien mukaan.