Nimittäin - isä voi nyt hetkittäin jo paremmn. Sanoi käyneensä kutsumassa läheisimpiä tuttuja hautajaisiin. Mehän päätimme ettei laiteta kutsua lehteen vaan pyydetään suoraan... (huomasimme vajaa pari vuotta sitten ettei lehdessä ilmoittaminen kannata. Mummun hautajaisiin ei tullut montaa kyläläistä vaikka oli laitettu yleinen kutsu - mutta oli meitä sukulaisia kyllä kiitettävästi).

Sisko eilen vähän ehkä tunsi olonsa hieman - no en mä osaa sitä kuvailla - siis hänestä tuntui ettei isä halunnut apua näiden ihmisille soittelujen ja kutsumisien kanssa. Sanoin hänelle että se varmaan auttaa isä selviytymään kun on mielekästä tekemistä - ja saa samalla puhua ihmisten kanssa. On syy lähteä kotoa - saa muuta ajattelemista

Hautaustoimistossa käynti meni suht nopeasti. Arkku on melko tavallinen, koruton. Hautausvaate on pellavaa - se näytti niin paljon nätimmältä kuin puuvilla, jotenkin äidin oloinen. Arkkukoriste on hillitty: valkoisia ruusuja, valkoista leijonankitaa, vihreää ja lilaa (kukka jonka nimeä en muista). Isän kukat tulee hautaustoimiston kautta - sinivalkoista. 

Pankissa käytiin kertomassa. Kylällä pankkipäivä vain kerran viikossa. Äidin verkkotunnukset irtisanottiin ja vähän kyseltiin käytännöistä. Hautuumaallakin taas käytiin. Äiti pääsee vanhempiensa viereen.

Emme halua nähdä arkuttamista. Toimisto hoitaa avauksen jälkeen kuljetuksen Kotkasta Loviisaan - siellä olisi ollut mahdollisuus vielä nähdä (mutta meille riitti kun näimme kuoleman jälkeisenä päivänä sairaalassa). Sen verran matkaa kuitenkin Loviisaan... eikä meillä oikeastaan ole ollut tapana. Tuovat arkun sitten hautuumaan kappeliin tuntia ennen siunaustilaisuutta. 

Papan näin kuolleena. Se oli hieman nolo tilanne. Nimittäin meidän oli tarkoitus lähteä saattueena Loviisasta hautausmaalle mutta arkku olikin tuotu jo aikaisemmin Kappeliin (joku aikatauluväärinkäsitys). Sitten vaan ajettiin peräkanaa - hieman nopeammin kuin alunperin tarkoitus - hautausmaalle. Silloin avattiin arkun kansi - varmistettiin että siinä on pappa. Mulle ei siitä jäänyt mitään pahoja muistoja mutta muistan veljeni sanoneen että hän muisti papan pitkään sellaisena - nimittäin toinen silmä oli auki. 

Tärkeintä on  ollut se että on nähnyt ja viettänyt aikaa eläessään. Hyvä muisto on se viimeinen sunnuntai kun kaikki olimme siskon tytön synttäreillä - ja oli kiva iltapäivä yhdessä (vaikka se päättyikin ikävästi äidin sairaalaan viemiseen). Vähän harmittaa etten kerinnyt käymään sairaalassa mutta juttelin äidin kanssa puhelimessa edellisenä iltana  - ja hän kuulosti melko pirteältä - ja muistan kertoneeni hänelle tyttöjen viimeiset kuulumiset - Monikahan meni kesätöihin silloin keskiviikkona ja Iinan kanssa olin ollut lääkärin ja toimintaterapeutin kanssa hoitosuunnitelmassa - ja kuinka Iinan asiat näyttävät valoisammalta. Puhelu päättyi siihen kun mummu sanoi että pitää lopettaa, hoitaja tuli.